Niinpä, miksi ja minkä. Ehkä mun on ite helpompi prosessoida tätä hetkee ja sen aikaansaamia ajatuksia näin. Mulla oli ala-asteella iltapäiväkerhossa täti, joka sano, että helpottaa, kun kirjottaa ikäviä asioita paperille niin ei tarvi pitää kaikkea sisällä. Silloin mä olin ekalla ja näin lähes joka yö järkyttäviä painajaisia. Ja nyt on jo pitemmän aikaa tuntunu samalta. Ekalla pelkäsin nukkumaanmenoa. Mua alko joskus melkein itkettää jo iltapäivällä, kun tiesin, et ilta on taas tulossa ja mun tarvii nukkua.
En osaa oikeesti tarkalleen sanoa, mistä tää alko. Oon aina ollu tekemisenahne ja jotenkin kieroutuneen ahkera. Joissain asioissa mulla on uskomaton sisu pakottaa itteeni. Hetken aikaa tänä syksynä mun koko elämä oli sitä: ite annettuja määräyksiä ja niiden tottelemista. Ei kestäny kauaa, ennenku oireet alko. Mut kesti todella kauan, ennenku tajusin, et tän on loputtava.
Mulla on abivuosi käynnissä. Kirjotin kaks reaalia. Tein kesällä kaks kurssia itsenäisesti. Autokoulua oli kans kalenterissa - ei rasitteena, mut aikaa se tosissaan vei. Kirjotusten aikoihin luulin jo, että oon jaksamiseni äärirajoilla ja kaikki helpottaa heti, kun kävelen toista kertaa salista ulos. Siitä on 1,5kk karkeesti aikaa. Mä en palautunu kirjotuksista. Mä olin niin väsyny, etten oo vieläkään jaksanu innostua hyvistä lähtöpisteistä. Viime viikolla hain lopulta apua koulupsykologilta. Ohje oli et nyt jarrut pohjaan. Nyt suorittamisen on jo loputtava.
Koko kesä ja syksy on ollu täynnä kaikenlaista uutta ja vanhaa murheen ja huolen aihetta, stressiä ja kiirettä. Nukun edelleen puolet viikosta unilääkkeillä. Eikä se oo ainoo syy, miks oon lääkärissä ja labrassa ravannu. Vastustuskyky katos syyskuussa täysin: koko ajan jonkun flunssan armoilla. Ja lopulta tajus oman jaksamisen rajat. Joku tähän pystyis vielä, mun kohalla nyt on liikaa.
Viime viikonlopun käytännössä makasin paikallani. En oo tehny niin yli puoleen vuoteen, se oli sekä levolle pyhitettyä aikaa että pelottavaa voimattomuutta. Keräsin itteeni tosi pitkään ennenkuin nousin aamulla ylös, nukuin pitkiä päiväunia, itkin pienimmänkin ikävän jutun kohdalla. En tiiä, voinko nyt paremmin. Parantunut en ainakaan viikossa oo. Se lähtee siitä, et mä täytän mun marraskuun ja muun mitä tässä on pelkästään hyvillä päivillä, voimaa antavilla asioilla ja ihmisillä. Lopulta myös eilinen oli sellanen päivä. Aikaa tää tulee viemään, mut kyllä tää tästä. Tää on vuoden viimenen, mihin itteni pakotan: toipumaan.
